Tekstiilejä, joilla on tarina I

Käsityötuotetta määritellään usein sen toimivuuden tai käytännöllisyyden kautta. Ajatellaan, että käsityö peittää, suojaa, lämmittää tai koristaa, mutta samalla sillä on myös jokin hyötyä tuottava virka, joka erottaa sen taiteesta tai askartelusta (mm. Kouhia 2011).

Oletteko huomanneet, että kun käsitöitä tekee ja niihin käyttää aikaa, niille syntyy usein myös oma tarina. Itselläni tämä liittyy vahvasti etenkin käsitöihin, joita olen antanut lahjaksi. Lahjaksi tulevaa tuotetta suunnitellessa tuotteen tuleva omistaja on koko prosessin ajan mielessä. Käsitöitä tehdessä ei muista vaikkapa siskon kanssa tapahtuneita kinasteluja, vaan kaikki hauskat ja ihanat asiat lahjan saajasta tulevat mieleen. Todellista positiivisuusterapiaa, eikö?!

Usein koulukäsitöitäkin annetaan lahjaksi. Erityisen hellyyttävältä on tuntunut tutkia omia vanhoja ala-asteen aikaisia käsitöitä, joita on säilynyt vain muutamia. Luultavasti kaikkein vanhin todiste erittäin orastavasta käsityötaidosta on äitienpäivälahjaksi valmistunut neulottu tossu. Tähän säilyneeseen tossuun liittyy monia tarinoita. Värivalinnat ovat aika hauskat ja niitä pohdittiinkin yhdessä parhaan ystävän kanssa. Uskoin, että oma äitini pitäisi violetista ja ystäväni taas, että hänen äiti oranssista. Siispä päätimme yhdistää äitiemme oletetut värimaut, bestiksiä kun oltiin. Ystävän tekemien tossujen värit tulivat käänteiseen järjestykseen. Toinen muisto on tietenkin se tuskainen neulomaan opettelu, kun silmukat putoilivat ja tuskastuttavassa loppuvaiheessa toista tossua teki mieli venyttää, että se olisi jo "valmis". Lisäksi tossujen tekoa sävytti koko ajan se, että se oli tulossa lahjaksi. Pohjan pituutta piti hieman arvioida ja verrata omaan jalkaan, että se olisi äidille juuri sopiva. 

Joskus käsitöihin voi liittyä kipeitäkin muistoja. Pienenä menehtyneeseen veljeeni liittyy ainakin kaksi käsityötarinaa: hirsimökkitekniikalla tehty tilkkupeite sekä hieman muotopuolet lapaset. Tilkkupeitosta olen edelleenkin aika ylpeä. Sen värivalintaa ja suunnittelua pohdin tarkkaan. Peiton tekoa sävytti toivo siitä, että vastasyntynyt pikkuveli, peiton tuleva omistaja, kestäisi rankat hoitojaksot sairaalassa. Niin pikkuveli seliviskin ja sai käyttää peittoa päiväpeitteenään melkein kolme vuotta. Kun veljeä ei enää ollut, isä löysi peiton vuosien jälkeen kaapista ja palautti sen minulle. Vaikka kyseinen peite ei ole lähelläkään oma nykyistä sisustusmakuani, en ole raaskinut laittaa sitä kaapin perälle, vaan se on kulkenut omien lasteni vauva-ajan mukana. Tällä hetkellä se on nuorimmaisemme päiväunipeittona.

Elämäni ensimmäinen lapanen oli se pakollinen lapanen, joka ainakin meidän ala-asteella tehtiin viidennellä luokalla. Mittasuhteet eivät tainneet olla ihan kohdillaan ja peukalo oli hirvittävän pieni ja aivan liian ylhäällä. Muistan itsekin lohdutelleeni itseäni silloin, että tärkeintä ei ehkä ole se, että lapaset olisivat tosi hienot, vaan että olen tehnyt ne veljeä ajatellen.

Onko sinulla jokin käsityö, joka herättää muistoja?