Tekstiilejä, joilla on tarina II

Joskus harmittaa, että lahjaksi menneitä käsitöitä ei ole tullut kuvattua. Itselleni ainakin itse tehdyn käsityön lahjaksi antaminen ja samoin saaminen, tuntuu todella henkilökohtaiselta huomionosoitukselta. Kun tekee toiselle käsityötä lahjaksi, pyrkii tavoittamaan jotain toisen ihmisen olemuksesta. Koska lahja on usein yllätys, sitä antaessa jännittävää on, onko toisen ihmisen tavoittaminen onnistunut. Joskus olen myös kokenut, että en osaa alkaa tekemään mitään tai sen mitä tekee, on oltava hyvin neutraalia.

Omista töistä löytyy myös sellaisia, jotka pitkästä aikaa nähdessä herättävät muistoja tilanteista, joissa ne ovat syntyneet. Usein esimerkiksi vanhat ihmiset pystyvät palaamaan menneisiin aikoihin juuri käsitöiden kautta. Käsien kautta sen aikainen elämä on tullut konkreettiseksi. Vanhoja käsitöitä tutkimalla tai niiden kuvia katselemalla menneitä asioita on helpompi palauttaa muistiin. 

Eräänä jouluna tehtailin kravatteja teemalla "elämäni miehille". Kuvan kravatti tuli omalle aviomiehelleni. Samasta kankaasta valmistuivat kravatit myös isälle sekä appiukolle. Vaikka kangasvalinta kaikissa krakoissa oli sama, jokaisesta tuli erilainen. Pienillä muutoksilla, kuten kirjontalangan värillä ja kirjontakuviolla pystyi kravatin olemukseen vaikuttamaan melko paljon. Kankaasta jäi myös paloja, joista keksin valmistaa rintakorut äidille ja anopille. Koruihin helmiä valitessa toistui sama, kuin kirjontalankojen kanssa, pienet valinnat muuttivat korut (mielestäni) omistajiensa näköiseksi. 

Ehkäpä nämä perttiperussukat muistetaan myöhemmin siitä, että lanka on synttärilahjaa anopilta. Anoppi oli mieheni kanssa ruokaostoksilla, kun he yhdessä olivat bonganneet langan, joka heidän mielestään oli ihan minun värinen. Ihanaa! <3 Toinen tekeillä oleviin sukkiin liittyvä tarina on se, että halusin tehdä perussukat, joita voi neuloa iltaisin puolinukuksissa sohvalla. Meillä nääs lapset haluavat, että joku aikuinen on olkkarissa, kun he nukahtavat. Luulen että yhtenä iltana olin jo melkein unessa, ja sukka vain eteni puikoilla

..

Tekstiilejä, joilla on tarina I

Käsityötuotetta määritellään usein sen toimivuuden tai käytännöllisyyden kautta. Ajatellaan, että käsityö peittää, suojaa, lämmittää tai koristaa, mutta samalla sillä on myös jokin hyötyä tuottava virka, joka erottaa sen taiteesta tai askartelusta (mm. Kouhia 2011).

Oletteko huomanneet, että kun käsitöitä tekee ja niihin käyttää aikaa, niille syntyy usein myös oma tarina. Itselläni tämä liittyy vahvasti etenkin käsitöihin, joita olen antanut lahjaksi. Lahjaksi tulevaa tuotetta suunnitellessa tuotteen tuleva omistaja on koko prosessin ajan mielessä. Käsitöitä tehdessä ei muista vaikkapa siskon kanssa tapahtuneita kinasteluja, vaan kaikki hauskat ja ihanat asiat lahjan saajasta tulevat mieleen. Todellista positiivisuusterapiaa, eikö?!

Usein koulukäsitöitäkin annetaan lahjaksi. Erityisen hellyyttävältä on tuntunut tutkia omia vanhoja ala-asteen aikaisia käsitöitä, joita on säilynyt vain muutamia. Luultavasti kaikkein vanhin todiste erittäin orastavasta käsityötaidosta on äitienpäivälahjaksi valmistunut neulottu tossu. Tähän säilyneeseen tossuun liittyy monia tarinoita. Värivalinnat ovat aika hauskat ja niitä pohdittiinkin yhdessä parhaan ystävän kanssa. Uskoin, että oma äitini pitäisi violetista ja ystäväni taas, että hänen äiti oranssista. Siispä päätimme yhdistää äitiemme oletetut värimaut, bestiksiä kun oltiin. Ystävän tekemien tossujen värit tulivat käänteiseen järjestykseen. Toinen muisto on tietenkin se tuskainen neulomaan opettelu, kun silmukat putoilivat ja tuskastuttavassa loppuvaiheessa toista tossua teki mieli venyttää, että se olisi jo "valmis". Lisäksi tossujen tekoa sävytti koko ajan se, että se oli tulossa lahjaksi. Pohjan pituutta piti hieman arvioida ja verrata omaan jalkaan, että se olisi äidille juuri sopiva. 

Joskus käsitöihin voi liittyä kipeitäkin muistoja. Pienenä menehtyneeseen veljeeni liittyy ainakin kaksi käsityötarinaa: hirsimökkitekniikalla tehty tilkkupeite sekä hieman muotopuolet lapaset. Tilkkupeitosta olen edelleenkin aika ylpeä. Sen värivalintaa ja suunnittelua pohdin tarkkaan. Peiton tekoa sävytti toivo siitä, että vastasyntynyt pikkuveli, peiton tuleva omistaja, kestäisi rankat hoitojaksot sairaalassa. Niin pikkuveli seliviskin ja sai käyttää peittoa päiväpeitteenään melkein kolme vuotta. Kun veljeä ei enää ollut, isä löysi peiton vuosien jälkeen kaapista ja palautti sen minulle. Vaikka kyseinen peite ei ole lähelläkään oma nykyistä sisustusmakuani, en ole raaskinut laittaa sitä kaapin perälle, vaan se on kulkenut omien lasteni vauva-ajan mukana. Tällä hetkellä se on nuorimmaisemme päiväunipeittona.

Elämäni ensimmäinen lapanen oli se pakollinen lapanen, joka ainakin meidän ala-asteella tehtiin viidennellä luokalla. Mittasuhteet eivät tainneet olla ihan kohdillaan ja peukalo oli hirvittävän pieni ja aivan liian ylhäällä. Muistan itsekin lohdutelleeni itseäni silloin, että tärkeintä ei ehkä ole se, että lapaset olisivat tosi hienot, vaan että olen tehnyt ne veljeä ajatellen.

Onko sinulla jokin käsityö, joka herättää muistoja?

Penkkejä odotellessa..

Kolhiintunut keittiönpöytämme on kyllästyttänyt minua jo pidemmän aikaa. Myös tummanruskea väritys on häirinnyt silmääni. Pöydän ja sen kaveriksi ostettujen penkkien malli sen sijaan on miellyttänyt edelleen kovasti. Täyspuinen kalusto oli kuitenkin käsiteltävissä, joten mitäpä sitä hyvästä kuitenkaan luopumaan. 

Kuulostaa ihan siltä, että tuumasta toimeen... mutta todellisuushan on toinen. Kolhuja on välillä siedetty ja välillä peitelty kivoilla pöytäliinoilla. Tänä kesänä vihdoin huomasin lomassa aukon, jonka pystyi sopivasti täyttämään pöydän hiomisella.

Aluksi en edes oikein tiennyt mitä halusin: maalatako vaiko petsata/vahata. Kun sain pöydän kantta hiottua, totesin, että haluan kauniin puukuvion näkyviin, joten maalaus ei tullut kysymykseen. Tämä tarkoitti sitä, että hiomiseen varattu aika varmaan kymmenkertaistui. Pöydän kannessa oleva lakkaus istui erittäin tiukassa ja pikku Boschini ei oikein soveltunut ison tason hiomiseen. Pelkän kannen hiomisessa puupinnalle meni ehkä kymmenen tuntia. Vähän kokeneemmat varoittelivat, että koneeni ei taida olla ihan oikeanlainen siihen hommaan. 

Kun hionta oli suoritettu, seuraava kysymys oli, haluaisinko pöydän jäävän kauniin puunväriseksi. Puulajiksi jo aiemminkin tässä blogissa mainittu veljeni veikkasi saarnia. Penkit ovat kuitenkin mäntyä, joten värittömällä käsittelyllä tiedossa olisi ollut ajan kuluessa eriväriseksi kellastuneet kalusteet. Siksi päädyin käsittelemään pöydän (ja joskus tulevaisuudessa penkitkin) Osmo Colorin Lumi-puuvahalla. Näin pöytä sai valkoisen sävytyksen. Tulevaisuus näyttää sitten onko pöydän ja penkkien sävyssä eroa.

Osmo Colorin puuvaha osoittautui oivalliseksi tuttavuudeksi. Koska puutyöt ovat uutta aluevaltausta minulle, käytin  veljeni lisäksi myös anopin konsultaatiopalveluita. Hän vinkkasi, että vaha kannattaa levittää vanhasta lakanasta leikatulla rätillä. Tällöin ei jää siveltimen jälkiä ja väri on tasainen. Vinkki olikin erittäin toimiva! Värin levitys onnistui ensikertalaiseltakin hyvin. Vahasin pöydän osat kahteen kertaan ja tulos on puolipeittävä. 

Pieni kriisihetki oli, kun onnistuin potkaisemaan lähes täynnä olevan vahapurkin kumolleen. Vaha kaatui onneksi sanomalehtien päälle, mistä sain suurimman osan kipattua takaisin purkkiin ja loput vetelin tyynesti suoraan lattialta pöydän pintaan. Varpaathan siinä touhussa tuli vahattua. 

 

Kaikkihan ei ole täydellistä kuvanottohetkellä: Sipulipussi on purkautumassa ja tietokoneen johto on halunnut myös mukaan. Näin meillä. Mitä teillä piilee kuvien takana, todellisuudessa?

Lopputulokseen olen erittäin tyytyväinen, vaikka parannettavaakin jäi penkkejä varten. Opin ainakin sen, että paksujen lakkapintojen kokonaan hiomiseen tarvitaan kunnon välineet ja rutkasti kärsivällisyyttä sekä näin helteillä litroittain vettä ja uimareissuja. Kärsivälliset naapuritkaan eivät ole pahitteeksi.